Ei kiva. Tää on jo neljäs päivä kun olen kipeenä. Ääni käheenä, kurkku kipeenä, nokka vuotavana ja välillä kuumettakin. Alkaa mennä hermot ihan totaallisesti, kun parantumisen merkkejä ei näy ja yöllä ei saa nukutuksi. Nukahdan vasta klo 8 aamulla ja saan nukuttua vain 2-4 tuntia. Maanantaina pitäisi olla jo sellaisessa kunnossa, että pääsisi harjoituksiin, mutta saa nyt nähdä, että miten tytön käy.
Ensi viikon keskiviikkona on sitten viimein mun kauan odotettu röntgen aika. Kohta saan siis tietää, että miten käy ton työn kanssa, sillä mun ranteet on todella huonossa kunnossa. Olen valmistunut parturi-kampaajaksi, mutta sitä hommaa tuskin pystyn tekemään. Pitäisi keksiä, mikä olisi sitten se seuraava ammatti. Hankalaa.
No mutta, näin se elämä joskus menee. Turhaa sitä liikaa surkuttelemaan. :) Täytyy vaan osata olla onnellinen siitä, mitä on ja siitä, mitä on mahdollisuus joskus vielä saada. Ihmisellä täytyy olla unelmia. :)
lauantai 26. tammikuuta 2013
tiistai 22. tammikuuta 2013
"Kuin ensimmäistä päivää"
Pahoittelen, kun tässä on ollut tälläinen tauko kirjoittamisessa. On nimittäin ollut todella kiire viime aikoina. On tullut oltua Vuokatissa yhdessä koulutuksessa/seminaarissa ja muutenkin harkat ja muut asiat ovat vieneet kovasti aikaa. Mutta nyt asiaan.
Olin viime sunnuntaina 20.1. meidän teatterilla, eli Turun Kisa-Veikkojen näyttämöllä, Rientolassa katsomassa näytelmää nimeltä "Kuin ensimmäistä päivää". Itse en siis ole kyseisessä näytelmässä mukana. Yksi näyttämömme ohjaajista oli luonut todella upeasti kootun esityksen.
Näytelmä kertoo hoitokodista, jolla on krooninen rahapula, niinkun tänä päivänä niin monissa hoitokodeissa on. Ulkopuolista apua palkataan sivarista ja myös maahanmuuttaja palkataan apuun. Henkilökuntaa on vähän ja aika ei meinaa mitenkään riittää ja asukkaat joutuvat odottelemaan.
Henkilökunnan oma yksityiselämä vaikuttaa työhön ja ne työntekijät, jotka eivät saa ääntänsä kuuluviin, joutuvatkin myöntymään moniin muiden päätöksiin. Henkilökohtaiset asiat väsyttävät pitkien työpäivien lisäksi.
Näytelmässä nähdään erilaisia asenteita maahanmuuttajia kohtaan. Toiset ovat heitä vastaan ja toiset ovat sitä mieltä, että hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä. Näytelmässä tulee myös hyvin esille seksuaalisuus. Näyttelijöiden roolisuoritus oli todella uskottavaa. Tunteet tulivat upeasti esille ja siinä oli kyllä katsojalla kyynelissä pidättelemistä milloin naurun ja milloin itkun takia.
Lisää Turun K-V:n teatterin toiminnasta löydät täältä. Lisää kyseisestä näytelmästä löydät täältä ja kuvia täältä.
Lisäksi tietoa meidän tulevasta näytelmästä löydät lisää täältä.
Olin viime sunnuntaina 20.1. meidän teatterilla, eli Turun Kisa-Veikkojen näyttämöllä, Rientolassa katsomassa näytelmää nimeltä "Kuin ensimmäistä päivää". Itse en siis ole kyseisessä näytelmässä mukana. Yksi näyttämömme ohjaajista oli luonut todella upeasti kootun esityksen.
Näytelmä kertoo hoitokodista, jolla on krooninen rahapula, niinkun tänä päivänä niin monissa hoitokodeissa on. Ulkopuolista apua palkataan sivarista ja myös maahanmuuttaja palkataan apuun. Henkilökuntaa on vähän ja aika ei meinaa mitenkään riittää ja asukkaat joutuvat odottelemaan.
Henkilökunnan oma yksityiselämä vaikuttaa työhön ja ne työntekijät, jotka eivät saa ääntänsä kuuluviin, joutuvatkin myöntymään moniin muiden päätöksiin. Henkilökohtaiset asiat väsyttävät pitkien työpäivien lisäksi.
Näytelmässä nähdään erilaisia asenteita maahanmuuttajia kohtaan. Toiset ovat heitä vastaan ja toiset ovat sitä mieltä, että hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä. Näytelmässä tulee myös hyvin esille seksuaalisuus. Näyttelijöiden roolisuoritus oli todella uskottavaa. Tunteet tulivat upeasti esille ja siinä oli kyllä katsojalla kyynelissä pidättelemistä milloin naurun ja milloin itkun takia.
Lisää Turun K-V:n teatterin toiminnasta löydät täältä. Lisää kyseisestä näytelmästä löydät täältä ja kuvia täältä.
Lisäksi tietoa meidän tulevasta näytelmästä löydät lisää täältä.
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
Pinkkiä
Tänään teki mieli meikata hieman eri tavalla, kuin yleensä. Harvemmin tulee käytettyä muita luomivärejä, kuin valkoista, harmaata ja mustaa. Mutta nyt sitten ajattelin, kokeilla jotain muuta, ja päätin kokeilla pinkkiä.
Tässä olisi lopputulos.
Tässä olisi lopputulos.
En ehdi enempää kirjoittamaan, koska täytyy lähteä. Menen Vampulaan isäni luo ja huomenna täytyykin yrittää nukkua mahdollisimman paljon, koska lähdemme porukalla sitten perjantaina aamuyöstä ajamaan Saloon, josta lähtee bussikyyti klo 5.00 Vuokattiin.
Ps. Pahoittelin kuvien huonosta laadusta... Luonnossa värit ovat voimmakkaammat. :)
Heippa vaan kaikille! :)
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Kurkistus teatterin maailmaan
Kerroinkin jo edellisessä tekstissä, että harrastan näyttelemistä. Nyt ajattelinkin kertoa, että millaisena minä sen koen, miksi pidän siitä ja mitä ylipäätänsä harjoituksissa ja näytöksissä tehdään. Olen siis ollut Turun Kisa-Veikkojen Näyttämöllä nyt reilu vuoden verran. Tieni sinne löysin yhden kaverini kautta, joka on ollut siellä jonkin aikaa. Niinpä menin käymään Rientolassa, jossa harjoitukset ovat ja sainkin jo heti itselleni roolin.
Ensimmäinen näytelmä oli musiikki-näytelmä, jonka nimi oli Caminito-Tango on elämää. Sitä esitettiin keväällä 2012 kymmenen näytöksen verran ja se sai sen verran suosiota, että näytöksiä jatkettiin vielä alku syksystä. Meitä oli iso porukka näyttelemässä. Lisäksi meillä oli siellä bändi soittamassa, tanssijoita tanssimassa tangoa ja Kaarinalainen kuoro.
Näytelmä tapahtumapaikka sijoittui Argentiinan Buenos Airesiin. Näytelmässä nuori tyttö haluaa löytää isänsä, jota hän ei ole tuntenut koko elämänsä aikana. Hän on kysynyt äidiltään, että kuka hänen isänsä on, mutta hän ei ole saanut vastausta. Niinpä tyttö lähtee selvittämään hänen isänsä henkilöllisyyttä ystäviensä avulla. Näytelmässä koettiin monenlaisia tunteita ja romantiikka useammassa sukupolvessa. Lauluja oli paljon ja ne useasti loivat paljon tunnelmia tapahtumiin ja saivat yleisölle kyyneleet silmiin.
Rupesimme harjoittelemaan näytelmää jo syksyllä 2011. Ensin meillä oli lukuharjoituksia. Kävimme ryhmässä läpi repliikkejämme. Pikkuhiljaa rupesimme siirtymään näyttämön puolelle ja hakemaan paikkojamme lavalla. Ohjaajalla oli aina visio, jota me sitten noudatimme. Harjoituksia oli yleensä kahdesta kolmeen kertaan viikossa.
Jotkut päivät meni niin, että harjoittelimme laulujamme ja repliikkejämme ja toisinaan saatoimme erkaantua pieniksi ryhmiksi ja harjoitella esim. tanssiamme tai kohtauksiamme. Harjoitukset saattoivat kestää kahdesta tunnista neljään tuntiin. Illan päätteeksi oli yleensä todella väsynyt olo, mutta itselleni se toi myös hyvän olon tunteen.
Muistan selvästi kun ensi-ilta koitti. Minua jännitti älyttömän paljon. Kädet tärisivät ja tuntui, ettei ääntä tule. Kaikki tsemppasivat toisiaan lavan takana. Odotimme vain, että esirippu nousee ja pääsisimme laulamaan ensimmäisen kappaleen.Kun olen menossa lavelle, huomaan äitini ja isäpuoleni istuvan ihan lähellä lavaa. Olin toivonut, että he olisivat edes hieman kauempana.
Ensimmäisen laulun jälkeen jään lavalle tanssimaan hitaita toisen näyttelijän kanssa. Kun menemme pois, alan jännittää seuraavaa kohtaa, johon ei ole aikaa kuin viisi minuuttia. Kuulen, kuinka bändi alkaa soittamaan ja minun pitää kulkea ihan lavan etureunaan ja alkaa laulamaan.
Kun kappale loppuu, tunnen adrenaliinin virtaavan. Tiedän, että nyt olen oikeassa paikassa. Kävelen lavan taakse ja kuuntelen, kun yleisö taputtaa. Olo on mahtava. Sitten vaan odotten jännityksen vallassa seuraavia kohtauksiamme muiden näyttelijöiden kanssa.
Tulee väliaika. Viimeinkin saa huokaista helpotuksesta. Ollaan puolessa välissä! Väliajan jälkeen alkaakin se osuus, jota kutsuin itse pyllyn keikutus -osuudeksi. Sitä nimittäin tapahtui siinä muutamaan otteeseen. Itseäni ainakin nolotti hieman... Ainakin silloin, kuin tuttuja oli katsomassa...
Lavalla on kuuma ja väsymys alkaa jo tuntumaan. Kun näytelmä loppuu ja kumarrukset on kumarrettu, olo on todella mahtava! Kaikki ovat tehneet parhaansa ja ansaitsevatkin alakerrassa odottavat pienet kekkerit.
Sama toistuikin sitten lähes joka sunnuntai seuraavien näytöksien aikana.
Se mitä näytteleminen antaa minulle on voima ja itseluottamus. Pääsen tekemään asioita, joista nautin. Saan uusia ystäviä ja paljon uusia kokemuksia. Pääsen irtaantumaan siitä tavallisesta arjesta. Tunnen kuuluvani johonkin ja tiedän olevani hyvä siinä, mitä teen.
Tällä hetkellä olen mukana yhdessä draama näytelmässä, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin. Nyt aikaa menee paljon harjoituksiin, sillä ensi-ilta on jo 24.2. Toivottavasti monet teistä tulevat katsomaan, millainen näytelmä on kyseessä!
Tässä tulikin paljon tekstiä, mutta toivon, että jaksoitte sen lukea. :)
Ensimmäinen näytelmä oli musiikki-näytelmä, jonka nimi oli Caminito-Tango on elämää. Sitä esitettiin keväällä 2012 kymmenen näytöksen verran ja se sai sen verran suosiota, että näytöksiä jatkettiin vielä alku syksystä. Meitä oli iso porukka näyttelemässä. Lisäksi meillä oli siellä bändi soittamassa, tanssijoita tanssimassa tangoa ja Kaarinalainen kuoro.
Näytelmä tapahtumapaikka sijoittui Argentiinan Buenos Airesiin. Näytelmässä nuori tyttö haluaa löytää isänsä, jota hän ei ole tuntenut koko elämänsä aikana. Hän on kysynyt äidiltään, että kuka hänen isänsä on, mutta hän ei ole saanut vastausta. Niinpä tyttö lähtee selvittämään hänen isänsä henkilöllisyyttä ystäviensä avulla. Näytelmässä koettiin monenlaisia tunteita ja romantiikka useammassa sukupolvessa. Lauluja oli paljon ja ne useasti loivat paljon tunnelmia tapahtumiin ja saivat yleisölle kyyneleet silmiin.
Rupesimme harjoittelemaan näytelmää jo syksyllä 2011. Ensin meillä oli lukuharjoituksia. Kävimme ryhmässä läpi repliikkejämme. Pikkuhiljaa rupesimme siirtymään näyttämön puolelle ja hakemaan paikkojamme lavalla. Ohjaajalla oli aina visio, jota me sitten noudatimme. Harjoituksia oli yleensä kahdesta kolmeen kertaan viikossa.
Jotkut päivät meni niin, että harjoittelimme laulujamme ja repliikkejämme ja toisinaan saatoimme erkaantua pieniksi ryhmiksi ja harjoitella esim. tanssiamme tai kohtauksiamme. Harjoitukset saattoivat kestää kahdesta tunnista neljään tuntiin. Illan päätteeksi oli yleensä todella väsynyt olo, mutta itselleni se toi myös hyvän olon tunteen.
Muistan selvästi kun ensi-ilta koitti. Minua jännitti älyttömän paljon. Kädet tärisivät ja tuntui, ettei ääntä tule. Kaikki tsemppasivat toisiaan lavan takana. Odotimme vain, että esirippu nousee ja pääsisimme laulamaan ensimmäisen kappaleen.Kun olen menossa lavelle, huomaan äitini ja isäpuoleni istuvan ihan lähellä lavaa. Olin toivonut, että he olisivat edes hieman kauempana.
Ensimmäisen laulun jälkeen jään lavalle tanssimaan hitaita toisen näyttelijän kanssa. Kun menemme pois, alan jännittää seuraavaa kohtaa, johon ei ole aikaa kuin viisi minuuttia. Kuulen, kuinka bändi alkaa soittamaan ja minun pitää kulkea ihan lavan etureunaan ja alkaa laulamaan.
Kun kappale loppuu, tunnen adrenaliinin virtaavan. Tiedän, että nyt olen oikeassa paikassa. Kävelen lavan taakse ja kuuntelen, kun yleisö taputtaa. Olo on mahtava. Sitten vaan odotten jännityksen vallassa seuraavia kohtauksiamme muiden näyttelijöiden kanssa.
Tulee väliaika. Viimeinkin saa huokaista helpotuksesta. Ollaan puolessa välissä! Väliajan jälkeen alkaakin se osuus, jota kutsuin itse pyllyn keikutus -osuudeksi. Sitä nimittäin tapahtui siinä muutamaan otteeseen. Itseäni ainakin nolotti hieman... Ainakin silloin, kuin tuttuja oli katsomassa...
Lavalla on kuuma ja väsymys alkaa jo tuntumaan. Kun näytelmä loppuu ja kumarrukset on kumarrettu, olo on todella mahtava! Kaikki ovat tehneet parhaansa ja ansaitsevatkin alakerrassa odottavat pienet kekkerit.
Sama toistuikin sitten lähes joka sunnuntai seuraavien näytöksien aikana.
Se mitä näytteleminen antaa minulle on voima ja itseluottamus. Pääsen tekemään asioita, joista nautin. Saan uusia ystäviä ja paljon uusia kokemuksia. Pääsen irtaantumaan siitä tavallisesta arjesta. Tunnen kuuluvani johonkin ja tiedän olevani hyvä siinä, mitä teen.
Tällä hetkellä olen mukana yhdessä draama näytelmässä, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin. Nyt aikaa menee paljon harjoituksiin, sillä ensi-ilta on jo 24.2. Toivottavasti monet teistä tulevat katsomaan, millainen näytelmä on kyseessä!
Tässä tulikin paljon tekstiä, mutta toivon, että jaksoitte sen lukea. :)
lauantai 5. tammikuuta 2013
Tästä se alkaa!
Hei vaan kaikille!
Olen pitkään halunnut kirjoittaa omaa blogia ja nyt sitten rupesi tuntumaan siltä, että ajoitus rupeaisi olemaan oikea siihen. En tiedä, että olenko kovinkaan hyvä kirjoittamaan, mutta eiköhän se tästä. Voisin ensi alkuun kertoa hieman itsestäni.
Nimeni on siis Sofia. Olen nyt 20 -vuotias, mutta maaliskuussa täytän 21-vuotta. Olen hyvä sosiaalisissa tilanteissa ja puhun mielelläni. Olen silti aika varauksellinen kaikkeen uuteen, sillä niin monia asioita on elämässäni tapahtunut. Olen asunut yksin Turussa n. puolitoista vuotta ja viihdyn aika paljon yksikseni. Synnyin Loimaalla, mutta lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen muuten asunut Turun lähistöllä.
Harrastan teatteria Turun Kisa-Veikkojen Näyttämöllä ja olenkin ollut siellä nyt suurinpiirtein yhden vuoden. Tällä hetkellä olen mukana yhdessä draama näytelmässä ja sainkin aika ison roolin. Huh huh, on paljon opeteltavaa! Paniikki meinaa iskeä, että miten ehdin opettelemaan kaiken ulkoa...
Näyttelemisen lisäksi minä myös laulan. Olen rakastanut laulamista jo ihan pienestä pitäen, mutta kunnolla en ole koskaan päässyt ottamaan laulutunteja. Joskus olen ollut a capella kuorossa ja olen myös ottanut pienryhmä laulutunteja. Haluaisin yksityistunneille, mutta ehkä sitten joskus kun siihen on taloudellisesti varaa... :)
Mitäs muuta... Rakastan kaikkea 50-lukuun ja Rockabillyyn liittyviä asioita. Omistan yhden lävistyksen, joka on huulessa ja korvissa on neljä reikää. Sen enempää minä en ole vielä reikiä hakenut. Haluaisin tatuointeja, mutta siihenkään taloudellinen tilanne ei ole vielä sallinut. Mutta ihan varmasti aion niitä hankkia!
Valmistuin keväällä 2012 parturi-kampaajaksi, mutta töitä en ole päässyt aloittamaan ranteitteni takia. Täytyisi miettiä mitä muuta lähden opiskelemaan, sillä tälläinen kehoitus tuli lääkäriltä. Siinä onkin sitten ajateltavaa kerrakseen, että mikä kiinnostaisi. Eiköhän kaikki rupea selkiintymään jossain vaiheessa. :)
Tässä on muutamia adjektiivejä, jotka minua kuvaavat: Lempeä, pehmeä, huumorintajuinen, naurava, itkevä, pirteä, masentuva, iloinen, surullinen, riimittelevä, rakastava, puhelias, ujo, äänekäs, hiljainen, pyöreähkö, luotettava, rehellinen ja ajattelevainen. Kuten huomaatte, monikaan noista ei kulje käsi kädessä, vaan saattavat olla ristiriidassa toisiinsa. Mutta sellainen minä olen. Huomaatte kyllä ajan kanssa. :)
Kiitos kun jaksoitte lukea ja toivottavasti luette jatkossakin! :)
Ps. Hyvää alkanutta vuotta 2013!
Olen pitkään halunnut kirjoittaa omaa blogia ja nyt sitten rupesi tuntumaan siltä, että ajoitus rupeaisi olemaan oikea siihen. En tiedä, että olenko kovinkaan hyvä kirjoittamaan, mutta eiköhän se tästä. Voisin ensi alkuun kertoa hieman itsestäni.
Nimeni on siis Sofia. Olen nyt 20 -vuotias, mutta maaliskuussa täytän 21-vuotta. Olen hyvä sosiaalisissa tilanteissa ja puhun mielelläni. Olen silti aika varauksellinen kaikkeen uuteen, sillä niin monia asioita on elämässäni tapahtunut. Olen asunut yksin Turussa n. puolitoista vuotta ja viihdyn aika paljon yksikseni. Synnyin Loimaalla, mutta lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen muuten asunut Turun lähistöllä.
Harrastan teatteria Turun Kisa-Veikkojen Näyttämöllä ja olenkin ollut siellä nyt suurinpiirtein yhden vuoden. Tällä hetkellä olen mukana yhdessä draama näytelmässä ja sainkin aika ison roolin. Huh huh, on paljon opeteltavaa! Paniikki meinaa iskeä, että miten ehdin opettelemaan kaiken ulkoa...
Näyttelemisen lisäksi minä myös laulan. Olen rakastanut laulamista jo ihan pienestä pitäen, mutta kunnolla en ole koskaan päässyt ottamaan laulutunteja. Joskus olen ollut a capella kuorossa ja olen myös ottanut pienryhmä laulutunteja. Haluaisin yksityistunneille, mutta ehkä sitten joskus kun siihen on taloudellisesti varaa... :)
Mitäs muuta... Rakastan kaikkea 50-lukuun ja Rockabillyyn liittyviä asioita. Omistan yhden lävistyksen, joka on huulessa ja korvissa on neljä reikää. Sen enempää minä en ole vielä reikiä hakenut. Haluaisin tatuointeja, mutta siihenkään taloudellinen tilanne ei ole vielä sallinut. Mutta ihan varmasti aion niitä hankkia!
Valmistuin keväällä 2012 parturi-kampaajaksi, mutta töitä en ole päässyt aloittamaan ranteitteni takia. Täytyisi miettiä mitä muuta lähden opiskelemaan, sillä tälläinen kehoitus tuli lääkäriltä. Siinä onkin sitten ajateltavaa kerrakseen, että mikä kiinnostaisi. Eiköhän kaikki rupea selkiintymään jossain vaiheessa. :)
Tässä on muutamia adjektiivejä, jotka minua kuvaavat: Lempeä, pehmeä, huumorintajuinen, naurava, itkevä, pirteä, masentuva, iloinen, surullinen, riimittelevä, rakastava, puhelias, ujo, äänekäs, hiljainen, pyöreähkö, luotettava, rehellinen ja ajattelevainen. Kuten huomaatte, monikaan noista ei kulje käsi kädessä, vaan saattavat olla ristiriidassa toisiinsa. Mutta sellainen minä olen. Huomaatte kyllä ajan kanssa. :)
Kiitos kun jaksoitte lukea ja toivottavasti luette jatkossakin! :)
Ps. Hyvää alkanutta vuotta 2013!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)